Maailmankuva umpikujassa

Kreikan ja euron kriisit ovat jo vuosia jatkuneen maailmanlaajuisen
finanssikriisin paikallisia oireita. Ylisuureksi paisuneen
finanssisektorin myötä umpikujaan on päätymässä koko maailmantalous.
Ongelmien varsinainen ydin on tätäkin syvemmällä:se on  maailmankuvassa,
yleisesti vakiintuneessa tavassamme hahmottaa todellisuutta.

Vallitsevassa maailmankuvassa asiat hahmotetaan talouden kautta ja sille
kehiteltyjen lainalaisuuksien mukaan. Yhteiskuntien ja ylipäätään
ihmislajin olemassolon tarkoitus vaikuttaa olevan yksiselitteisesti
talouden kasvattaminen. Kasvun rajoja ei ole tapana määritellä, vaikka
lähes kaikki tietävät rajattoman kasvun olevan rajallisessa tilassa
mahdotonta. Talouden nopealle ja välittömälle kasvulle hyväksi
miellettyjä asioita kutsutaan välttämättömyyksiksi, muu on kestämätöntä,
turhaa ja mahdotonta.

Juuri tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisimmat ihmiset ponnistelevat
niinkin epämääräisen asian kuin markkinoiden luottamuksen parissa. Se on
kuulemma palautettava. Rivikansalaisen näkökulmasta markkinoiden
luottamuksen palauttaminen tarkoittaa uusia leikkauksia, kasvavia
tuloeroja, levottomuutta ja pahoinvointia, ympäristöongelmien kaltaisten
olennaisten kysymysten sivuuttamista. Markkinoiden luottamuksen
tavoittelu kävelee demokratian periaatteiden yli ja latistaa
kansanedustuslaitokset kumileimasimiksi. Kaikki tämä tehdään kuin
lepytysuhriksi arvaamattomalle ja pahastuneelle jumalalle, jonka
mielenliikkeitä ei voida ennakoida. Markkinoiden luottamuksen
saavuttamiseen ei ole olemassa yksiselitteisiä kriteerejä, on vain
(edellä lueteltuja) keinoja, joiden väitetään lisäävän luottamusta.
Takuita sen saavuttamisesta ei kuitenkaan ole. Mikään uhraus ei
välttämättä riitä.

Väite siitä, että harjoitetun politiikan pitäisi nauttia markkinoiden
luottamusta on tietysti tarkoitushakuinen tarina. Sen turvin on ajettu
politiikkaa, jolle on olemassa vakiintunut ja käyttökelpoinen nimi:
uusliberalismi. Kyseistä termiä ei enää juuri käytetä, koska sen
opinkappaleita pidetään itsestäänselvyyksinä. Hyvinvointivaltion
alasajo, yksityistäminen ja suuryritysten tappioiden sosialisointi,
tuloerojen kasvattaminen, pienituloisten kannustaminen harmaan talouden
piiriin ja suurituloisten veronkierron mahdollistaminen ovat
vakiintuneet käytännöiksi, joita poliittisen uuskielen mukaan kutsutaan
joko "vastuun kantamiseksi", "hyvinvointiyhteiskunnan puolustamiseksi"
tai "kipeiksi mutta välttämättömiksi päätöksiksi". Markkinoiden
luottamuksen tavoittelu on siis uusliberalistisen ohjelman toteuttamista.

Chilen sotilasjuntan, Thatcherin ja Reaganin aikana ensiaskeleitaan
ottanut uusliberalismi rantautui Suomeen 1980-luvulla pääomaliikkeiden
vapauttamisen myötä. Sattumaa tai ei, samoihin aikoihin Ey:n kehitys
kohti nykymuotoista EU:ta vauhdittui vuosikymmenien horrosmaisen tilan
jälkeen. EU:sta on muodostunut  uusliberalistisen ohjelman
toteuttamiseen soveltuva työkalu. Tämä on helposti nähtävissä nyt, kun
EU:n toimintaa ohjaa kokonaisuudessaan markkinoiden luottamuksen
palauttaminen.

Uusliberalismi on ollut menestyksekäs projekti. Se on onnistunut
ennennäkemättömän tehokkaasti keskittämään vaurautta hyvin harvojen
käsiin ja luomaan maailmanlaajuiselle keinottelulle puitteet jollaisia
ei ole nähty ennen. Sen mylly on saanut lisää vauhtia jokaisesta
alihintaan yksityistetystä valtionyhtiöstä ja rikkaita suosivista
verotuspäätöksistä. Kaikki reaalitalouden myönteiset käänteet se on
selittänyt omaksi ansiokseen, aiheuttamansa ongelmat ja takaiskut se on
selittänyt muiden syyksi. Saman maailmankuvan jakaneet toimittajat,
virkamiehet ja poliitikot ovat seisoneet yhdessä rintamassa. Thatcheria
mukaillen vaihtoehtoja ei ole ollut kun niitä ei ole päästetty näkyviin.

Juuri nyt maailmanlaajuinen uusliberalistinen projekti on ajautunut
ensimmäiseen - ja samalla mahdollisesti viimeiseen - kriisiinsä. Kovia
uhrauksia vaativa markkinoiden luottamuksen palauttaminen ei vaikuta
tuottavan pysyviä tuloksia. Lypsävien lehmien lauma on tapettu perin
harvalukuiseksi. Keinottelutalouden luomia kuplia pidetään yllä
epätoivoisella tekohengityksellä, jota ei voida jatkaa loputtomiin.

Umpikuja on umpikuja nimenomaan sen vuoksi, että talouden hallitsema ja
uusliberalistisesti väritetty maailmankuva estää näkemästä vaihtoehtoja.
Ulospääsy löytyy näkökulman vaihdoksen myötä. Talous on inhimillisen
toiminnan eräs osa-alue, keinovalikoima tiettyjen -yhteisesti
sovittavissa olevien -  tavoitteiden saavuttamiseen, ei enempää eikä
vähempää. Se ei ole meidän olemassaolomme syy, se ei ole muun
todellisuuden yläpuolella kelluva järjestelmä, sen lainalaisuudet eivät
ole luonnonlakien tavoin yleispäteviä - eikä sen pidä antaa olla meitä
ohjaava uskonto, kuten se tällä hetkellä monessa tapauksessa on.

Irtautuminen tyhjiksi kuoriksi muuttuneista maailmanselityksistä on aina
iso harppaus, mutta jälkeenpäin nuo harppaukset näyttäytyvät
itsestäänselvyyksinä. Näin on käynyt neuvostokommunismin kaatuessa ja
keisarikuntien lakatessa olemasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nyt
käynnissä oleva maailmankuvan murros on samaa kokoluokkaa.